Amsterdamin kuluneilla kujilla, auringon paahtamien seinien sisällä, erään mukulakivikadun varrella asuu mies. Neljännessä kerroksessa, natisevien portaiden varrella on hänen huoneensa. Siellä hän istuu. Istuu ajatellen, kirjoittaen, maalaten. Odottaen.

Hän ei ole vanha, vaikka vuodet ovat saaneet hänen otsaansa uurteita muistuttamaan nuoruuden katoavaisuudesta. Hän on kaikkea mitä hän haluaakin olla, tai ainakin hän luulee niin. Taiteilija, runoilija, juhlija, seurapiiri-ihminen, filosofi, kommunisti, boheemi – ja täysin epäonnistunut kaikessa. Hän on tragedia.

Anna-Louise. Syy, miksi hän on juuri tässä, juuri nyt, juuri näin. Tuo nainen – pariisilainen, vaalea neito punaisessa kukkakuosisessa mekossaan. Se oli kaikkea mitä hän halusi. Hän rakastui. Nainenkin rakastui, hetkeksi, mutta lähti. Otti mukaansa toisen miehen ja lähti. Otti mukaansa myös ikuisiksi ajoiksi sen ensimmäisen miehen sydämen. Jätti jonkun odottamaan, vaikkei koskaan aikonutkaan palata.

Tämä mies, tragedia, hän on Vincent. Erään kaimansa tavoin ei häntäkään tänäpäivänä ymmärretä. Mutta hänelläkin on tulevaisuus, sellainen jonka jälkeen kukaan ei voi unohtaa häntä. Hänellä on aikansa. Aika, joka tosin on tuleva vasta kun viimeisetkin uurteet ovat muodostuneet hänen otsalleen, kun hänen oma aikansa jättää ja multa laskeutuu rapisevin kumahduksin hänen arkkunsa päälle. 

Kun ensi kertaa tapasimme Vincentin, emme todellakaan tienneet kuka hän oli. Hän vain oli. Päivä toisensa perään kului, niistä tuli viikko ja viikkoja kului. Kului kuukausi tai kaksi, kunnes ensi kertaa saatoimme edes kuvitella tietävämme jotain tästä miehestä. Hän tuli ja hän meni. Hän tuli viinipullo taskussaan ja hän meni sen tyhjennettyä. Hän tuli tarina mukanaan ja hän meni sen kerrottuaan.

Vaikka Vincent olikin sulkeutunut, saimme hänestä elämäämme jotain suurta. Saimme unelmia, tavoitteita ja elämää monien viinipullojen verran. Sitä parhainta vuosikertaviiniä, josta vanhat harmaaviiksiset herrat kuiskivat selkämme takana.