Luonnoksia paperin kulmassa

Life through the skylight window

2010-01-10T00:27:01+02:00

En minä koskaan ajatellut, että tämä olisi elämäni helpoin ja paras päätös. En minä koskaan ajattelut, että tämä olisi päätös. Kelluin vain elämän virran mukana jonnekkin muille main, tänne. Englantiin. Elämä on arvaamatonta. Mutta joskus on hauskaa yllättyä, onhan?

Uutta kotia ei saa hetkessä. Jos ajatellaan ensimmäistä vuotta kun muutin pois kotoa, tämä toinen muutto toiseen maahan on ollut aivan yhtä juhlaa. Olen siis kasvanut, ainakin jollakin tasolla?

Englannin päivät ovat väsyttävempiä kuin päivät Suomessa. Mutta oikeastaan, minusta on ihan hauskaa kuunnella nukahtaessani viereisessä huoneessa musisoivan tarinoita kreikaksi. Enhän minä siitä ymmärrä mitään, mutta kyllähän asioista voi pitää vaikkei ymmärräkkään miksi?

Vanha mies nauraa minulle, kun odotan vihreää valoa ennen kadun ylitystä. Myyjä on ihmeissään kun en halua ostoksiani pakattavan muovipussiin. Sydämeni pakahtuu AllSaintsin mekoista alennusrekeissä. Katseeni kohtaa hetkeksi tungoksessa komean miehen kanssa. Kotimatkalla eteeni ilmestyy vitivalkoinen kana. Ärtynyt autoilija tööttää, koska jään melkein auton alle. Nainen kadun toisella puolella puhuu lapselleen suomea. Kaikki tarjoavat apuaan, josta suomalaisen itsenäisenä kieltäydyn. I'm fine.

Ei otsikkoa

2009-04-01T18:18:01+03:00

Hyvästi vanha koti.

Tervetuloa uusi.

16. maaliskuuta, 2009.

2009-03-16T20:27:01+02:00

Ei kummankaan elämään toinen voi puuttua mitenkään

Jos se on päivän selvää, miksi susta unia nään

miksi mä niitä nään

sä tuut niihin hymyilemään

nukkumaan peittelmään, miksi mä niitä nään?

Jälkeenpäin kumpikin huolehtii vain itsestään.

Ei otsikkoa

2009-03-01T13:19:01+02:00

You sang me spanish lullabies
The sweetest sadness in your eyes
Clever trick

I’m trying not to think about you
Can’t you just let me be?
So long, my luckless romance
My back is turned on you
I should’ve known you’d bring me heartache
Almost lovers always do

We walked along a crowded street
You took my hand and danced with me

Ei otsikkoa

2009-02-04T14:38:01+02:00

On aivan perseestä sairastaa yksinään.

Ei otsikkoa

2009-01-13T21:08:01+02:00

värejä

vesilätäköitä

liian kuumaa kahvia kahvilassa

keikkoja, joilla ihmiset heiluvat sydämensä pohjasta

sateenvarjoja

yksinään naureskelevia ihmisiä

kaatosadetta kesäisin

pitkiä viinilistoja

kesäyössä kotiin tulemista

sormien upottamista muttereihin

vanhojen tavaroiden ja rojujen kaivelua

suloisia, mutta järjettömiä lupauksia

peittoja

yhteensopimattomia asioita, jotka ovat täydellisiä yhdessä

kalliita saippuoita

unelmia

ääntä, kun painaa kameran laukaisimen pohjaan asti

mukavia lauseita laulujen sanoituksissa

ränsistyneitä taloja

innostumista

uuden taulun ripustamista seinälle

miettimistä junassa

heijastuksia veden pinnassa

niitä minä rakastan.

Aloin kirjoittaa miehistä, kun en muutakaan osannut.

2009-01-04T11:52:00+02:00

Se oli taas yks uusi epäonnistuminen, ei suuri epäonnistuminen mutta semmonen joka kuitenkin jää mieleen. Kun mä tapasin sen, kaikki näytti erilaiselta, näky paistetta pilvien takana näky lämpöä Siperiassa. Me juteltiin, juteltiin siitä ja tästä, sillon ja tuollon, tutustuttiin tykästyttiin mut ei oikein nähty ku se oli siellä ja mä tuolla.
Sanoin sille että joo, koska tiesin että sekin halus, halusin ite haluta. Mutta sitten tuli metallitangosta otsaan, silmät jäädytettiin semmosella liekinheittimen vastakohalla, en tiijä mikä se on, mutta ei se ainakaa lämmitä. Sitä tuli vastaan, enempi vähempi sit taas enempi. Ei siitä mitään ois tullu nii onko syytä satuttaa enemmän, ku voi tehä sen vähemmälläki.
Haista Paska.
Sit mä näin sen taas mä puhuin sille, se ei kattonu mua silmiin. Se ei enää puhunu mulle, se alko inhota mua. Miks mua pitäs inhota ku en tasan oo käyttäytyny törkeesti niinku se ja sen vitun lapsellinen mielikuvitus, käytös ja kaikki. Sitte näin sitä taas se tuijotti mua ja mä moikkasin. Se tuijotti vielä hetken ja kääns päänsä toiseen suuntaan.

Ei otsikkoa

2008-12-08T15:31:00+02:00

   Jos mulla ois sut, kaikki ois hyvin.

                  En mä halua ketään muuta.

                                                           Mä en tartteis mitään muuta.

Vincent

2008-12-01T21:05:00+02:00

Amsterdamin kuluneilla kujilla, auringon paahtamien seinien sisällä, erään mukulakivikadun varrella asuu mies. Neljännessä kerroksessa, natisevien portaiden varrella on hänen huoneensa. Siellä hän istuu. Istuu ajatellen, kirjoittaen, maalaten. Odottaen.

Hän ei ole vanha, vaikka vuodet ovat saaneet hänen otsaansa uurteita muistuttamaan nuoruuden katoavaisuudesta. Hän on kaikkea mitä hän haluaakin olla, tai ainakin hän luulee niin. Taiteilija, runoilija, juhlija, seurapiiri-ihminen, filosofi, kommunisti, boheemi – ja täysin epäonnistunut kaikessa. Hän on tragedia.

Anna-Louise. Syy, miksi hän on juuri tässä, juuri nyt, juuri näin. Tuo nainen – pariisilainen, vaalea neito punaisessa kukkakuosisessa mekossaan. Se oli kaikkea mitä hän halusi. Hän rakastui. Nainenkin rakastui, hetkeksi, mutta lähti. Otti mukaansa toisen miehen ja lähti. Otti mukaansa myös ikuisiksi ajoiksi sen ensimmäisen miehen sydämen. Jätti jonkun odottamaan, vaikkei koskaan aikonutkaan palata.

Tämä mies, tragedia, hän on Vincent. Erään kaimansa tavoin ei häntäkään tänäpäivänä ymmärretä. Mutta hänelläkin on tulevaisuus, sellainen jonka jälkeen kukaan ei voi unohtaa häntä. Hänellä on aikansa. Aika, joka tosin on tuleva vasta kun viimeisetkin uurteet ovat muodostuneet hänen otsalleen, kun hänen oma aikansa jättää ja multa laskeutuu rapisevin kumahduksin hänen arkkunsa päälle.

Kun ensi kertaa tapasimme Vincentin, emme todellakaan tienneet kuka hän oli. Hän vain oli. Päivä toisensa perään kului, niistä tuli viikko ja viikkoja kului. Kului kuukausi tai kaksi, kunnes ensi kertaa saatoimme edes kuvitella tietävämme jotain tästä miehestä. Hän tuli ja hän meni. Hän tuli viinipullo taskussaan ja hän meni sen tyhjennettyä. Hän tuli tarina mukanaan ja hän meni sen kerrottuaan.

Vaikka Vincent olikin sulkeutunut, saimme hänestä elämäämme jotain suurta. Saimme unelmia, tavoitteita ja elämää monien viinipullojen verran. Sitä parhainta vuosikertaviiniä, josta vanhat harmaaviiksiset herrat kuiskivat selkämme takana.

--------

Proosasin.

Yllätysvierailu

2008-11-01T18:35:00+02:00

Herään lauantai aamuna. Oikeastaan on jo päivä. Kurotan puhelimen sänkyni vieressä olevalta tuolilta. Katsahdan viereeni. Tekstiviesti: "Ootko kotona? Me tullaan käymään tunnin päästä." Luin viestin reilun puoli tuntia sen jälkeen, kun se oli lähetetty. Kiire.

Ei me oltu pitkään aikaan perjantaisin tehty sitä. Ostettu kerralla koko viikonlopun eväät jääkaappiin ja tuhottu niitä hieman turhankin kovalla tahdilla. No mutta meillä oli hauskaa. Me nähtiin kaikkia, joita ei olisi kuvitellut näkevänsä. Tanssittiin sydämiemme kyllyydestä. Tein taas jotain väärin, koska sain kummallisen maineen. "Se tyttö, joka ottaa sua kädestä kiinni, jos se puhuu sulle. Tyttö, joka taittelee kuiteista kukkia."

Piti äkkiä saada tupakat piiloon. Kerätä pullot pois pöydältä, pyytää kauniisti vieraita lähtemään, pyyhkiä liitutaululta humalan sanelemat sanat. Kammata naama, teeskennellä ettei ole krapulaa. Hävittää todistusaineisto illasta, joka tulisi toistumaan ainakin jossain määrin myös tänään. Summeri soi.
"Terve äiti ja iskä, kiva kun tulitte käymään!"